JÄÄHYVÄISET VILLELLE

Kun aloitin blogini, en osannut aavistaakaan miten avoimeksi elämänkuvaukseksi tämä muuttuisikaan. Matkalla olen jättänyt toki läheisteni asiat hyvin pintapuolisiksi raapaisuiksi, omaa ajatusmaailmaani uskaltanut valottaa eniten. Oli blogini teidän mielestä mitä tahansa, koen, että saan kirjoittaa tänne mitä haluan. Silläkin uhalla, että joudun naurunalaiseksi tai tulen entistä haavoittuvaisemmaksi.

Tänään oli tunne, että minun on tehtävä tämä…kirjoittaa tunteistani. Päätöksestäni. Tuijotan vilkkuvaa kursoria ja mietin mistä aloittaa. Pelottaa, mutta ei itketä enää yhtään.

Olipa kerran rakkaustarina: Riikka rakastui Villeen ja Ville Riikkaan. Nämä kaksi rakastavaista asuivat eri kaupungeissa kaivaten toisiaan kipeästi, samalla ulkopuolisen paineen alla. Taisteluhengessä välimatkasta ja muista mutkista selvittiin…he muuttivat yhteen Lahteen. Elämä oli helppoa…talvi vaihtui kesäksi, vihdoin he menivät kihloihin, suunniteltiin häitä. Siinä sivussa eläen nuorenparin vauhdikasta elämää juhlien. Riikka ja Ville olivat erottamattomia, kaikkien mielestä.

Näin se alkoi.

Ja miten se päättyy…

se selviää nyt. 

Elämässä on vaikea ennustaa mitään, mutta näin en olisi meille koskaan uskonut käyvän. Vielä hetki sitten katsoin rantakalliolla seivovaa miestäni…hänen selkäänsä, huolestunutta ilmettä ja mietin…siinä hän on…minun tukeni ja turvani 11 vuoden ajalta: Ville joka on katsonut lukemattomia kertoja kun itken, Ville joka on noina kertoina lohduttanut sulkien minut syliinsä, Ville joka on riidellyt kanssani, Ville joka on lyönyt raivon vallassa nyrkkinsä seinään, Ville joka on ollut minulle kylmä, ja hetkessä taas hyvin hellä…Ville joka on rakastanut minua ja lakannut taas rakastamasta. Ville, joka on tehnyt kanssani lapsen, jakanut elämänsä kanssani.

Mutta kun toinen ihminen vierellä tuntuu olevan yhtäaikaa vierelläsi ja täydellisen saavuttamattomissa. Me vain muutuimme, kasvoimme erilleen. En ole se Riikka kuin 11 vuotta sitten, ja vielä enemmän on muuttunut Ville. Elämänilo katosi. Yhteinen elämänilo.

Suhteemme tilan kieltäminen ja täysin arjen turvallisuuteen kietoutuminen ovat olleet pakokeinoja. Ehkä uskalluksen puute katsoa toista silmiin, ja lopulta olla täysin rehellinen. Miksei kumpikaan yritä enää? Eikö rakkauden vuoksi pitäisi yrittää? Toinen vähitellen on liukunut otteesta irti…eikä jaksa enää kurkottaa perään.

Meistä kahdesta minä olen toisinaan etsinyt ulosmenotietä, reagoinut tilaamme ahdistuen ja taas palannut kotiin kuin siipirikko lintu, joka ei osaa lentää etelään. En ole vain uskaltanut nousta siivilleni.

Koen, että meidän ero olisi pettymys niin monelle…perheelle, ystävillemme. Mutta itsekäs on oltava…ei kukaan voi elää ajatellen toisten mielipiteitä. Siksi kirjoitan tästä, en halua että kukaan esittää minulle enää kertaakaan kommenttia “Mutta miksette yrittäisi vielä?“.

Kasvotusten puhuessani asiasta on vain muutama ihminen jolle voin puhua suoraan sydämestäni kaikki tuntoni ulos. Neljä vuotta sitten puhuin näistä itkien, ja huomatessani, etteivät kyyneleet enää nykyään tule ulos…oli vihdoin ratkaisun aika.

Pyysin Villeä istumaan alas, meidän on kohdattava totuus…ja lähdettävä eri suuntiin.

Minulle itselleni ei tullut yllätyksenä, että Ville oli täysin samaa mieltä. Myös hän oli tehnyt ajatustyötä jo kauan, uskaltamatta sanoa sitä ääneen ennen minua. Ei ole siis merkityksellistä, kumpi halusi eroa ensin, me halusimme sitä yhdessä.

Ystäväni jotka ovat kuunnelleet minua nämä vuodet, ovat helpottuneita, he ovat tukeneet minua matkallani. Moni muu on kauhistunut ja eivät halua kuulla täydellisen rakkaustarinan päättyvän. “Ei teille noin voi käydä!” tai “Mutta jos vielä kuitenkin yrittäisitte”. Osa taas on reagoinut uutiseen, että he ovat vaistonneet asioiden olevan huonosti jo pidemmän aikaa.

Olen tuntenut suunnatonta syyllisyyttä siitä, että olemme eläneet kulisseissa…Tai en tiedä ovatko kulissit kulisseja jos aurinkoisia päiviä on ollut joukossa.

Tällä hetkellä minulla on olo, että selviän tästä, ja etten ole huono ihminen vaikka eroan Villestä. En ole luovuttaja, päinvastoin…katson eteenpäin omaksi hyväkseni. Sitä ei voi sanoa luovuttamiseksi. On itsekäs ratkaisu tehdä näin, mutta olen oman onneni seppä. Ja uskon, että minulla on olemassa vielä suurta onnea tulevaisuudessa. Ehkä minua odottaa elämäni rakkaus lähempänä kuin osaan kuvitellakaan. Ken tietää.

Miksi sitten olen tänne kirjoittanut Villestä aina niin kauniisti? Rakastan Villeä (tottakai rakastan!) ja tunnen suurta kiitollisuutta häntä kohtaan kaikesta. Rakastan Villeä enemmän kuin ketään muuta, mutta voin sanoa sen vain yhteisten kokemusten myötä syntyneenä tunteena…en enää aviopuolisolta toiselle.

Kipinä.

Se surullisenkuuluisa kipinä, joka seksilomilla ja yrittämisellä voitaisi herättää eloon, ei vain herännyt enää. Meistä tuli vain ystäviä. 

Kaiken keskellä on nyt suloinen lapsemme, joka on autuaan tietämätön vielä tässä vaiheessa tulevasta. Mutta riitojen keskellä kasvanut lapsi varmasti kokee helpotuksena painostavan ilmapiirin häviämisen. Siiriä rakastetaan niin paljon, että uskon rakkauden eheyttävän…vaikka jättää vanhempien ero lapsiin jäljen. Mitä pienempi lapsi eron keskellä on, sitä mukautuvaisempi hän on tulevaan. Näin ainakin sanotaan. Luotan siihen, että kaikki menee hyvin.

Kun ero ei sisällä mitään draamaa tai kolmansia osapuolia, on toivottava, että osaamme toimia kuin aikuiset.

Tämän talven hiljentyminen on ennustanut tulevaa, olen henkisesti valmistellut itseäni tiedostamattani tätä varten: Me oikeasti eroamme.

Nuo sanat näytöllä kirpaisevat, mutta niiden kirjoittaminen muiden kuultavaksi vapauttaa. Paprua lainatakseni: On se elämä niin hassuu, ja kun sataa sitä kastuu…Ville jos joku jättää jäljen, eikä hän koskaan elämästäni katoakaan

Miten elämä tästä jatkuu, te varmasti kuulette siitä vielä. Tämä on lähinnä synninpäästö itselleni, blogi elää elämäni mukaan kuten aiemminkin. Ja voi kyllä…iloisiakin asioita on elämässäni paljon. Tästä ei tule avioeropurkausta postaus postauksen jälkeen.

Mutta antakaa anteeksi, tämä minun oli kirjoitettava.

Ja voisiko Laura Moisio osuvammin laulaakaan, kuin meidän tarinamme sanasta sanaan. Jäähyväiset Villelle…olet kaikesta huolimatta minulle tärkeä <3

You may also like

47 Comments

  1. Nyt mä itken!!
    En sitä että eroatte, vaan sitä kuinka kauniisti kirjoitit. Te selviätte. Toivottavasti hyvinä ystävinä. Ja ainakin teillä on yhteinen tavoite, kasvattaa Siiristä aikuinen. Siihen te tarvitsette toisianne.
    Ja ihan varmasti kumpikin löytää vielä onnen.
    Riikka, sä olet rohkea. ❤️

  2. Todella kauniisti kirjoitat ja minua henkilökohtaisesti koskettaa se että vieläkin haluat kuvailla puolisoasi kauniina. Teillä on varmasti parhaat mahdolliset lähtökohdat erota ja pysyä ystävinä. Aika näyttää. Voimia.

  3. Tsemppiä tulevaan! Kirjoituksesi oli kuin omasta mielenmyllerryksestäni. Lisäksi kaikkea muuta mitä ei osaa käsittääkkään, käsitellä täytyy yrittää. Vuosi nyt uutta eloa takana ja kun tarpeeksi pitkään oli miettinyt etukäteen, se lopulta sitten olikin helpotus kun muutto oli ohi. Lasten ehdoilla rauhassa uusi arki alkuun, se on lyhyt aika aikuisen elämässä mutta lapselle pitkä. Toivottavasti keväässä olisi enemmän aurinkoisia hetkiä kaikesta huolimatta!

  4. Onneksi olkoon, Riikka – todella rohkeaa kirjoittaa suurelle yleisölle näin vaikeasta asiasta! Uskon, että olet pohdiskelevana tyyppinä prosessoinut eroa pitkään ja että teette Villen kanssa tässä kohtaa aivan oikean, teille sopivan ratkaisun. Voimia eroprosessin loppuunsaattamiseen ja jaksamisia myös Siirille! Toivottavasti saisimme nähdä blogissa jatkossa hieman iloisemman Riikan <3

  5. Olen lukenut blogiasi pitkään. Viime aikoina kiinnostus ei kuitenkaan ole ollut enää niin suurta. Tuntuu, että sisustuksen sijaan olet kirjoittanut niin paljon muusta. Kuitenkin tavassasi katsoa maailmaa, kirjoittaa ja kuvata on ollut jotain, joka on saanut minut silti lukemaan juttujasi ja katselemaan ihania kuviasi. Nyt tuntuu kuitenkin kurjalta kuulla, että sinäkin olet päätynyt elämässäsi eroon ja kirjoitat kipinän sammumisesta täällä. Olin jotenkin kaikesta ajatellut ettet olisi virran vietävissä. Jotenkin olen silti osannut odottaa, että jokin tällainen postaus tännekin tulee. Tämä eroaminen on nykyään niin “muodikasta”. Mielestäni liian moni pariskunta päätty liian usein eroon. Kuvitellaan, että pitkä suhde olisi loputtomiin jatkuvaa säihkettä ja kipinää, vaikka siihenkin kuuluvat erilaiset vaiheet. Kyllä meilläkin kaiken vauva-arjen aikana välillä kipinä oli todella kaukana. Silti ajatus siitä, että me ollaan tiimi oli niin vahva. Välillä yhteiseloa on luonnehtinut enemmän ystävyys ja kumppanuus. Toivon sinulle kaikkea hyvää isojen päätösten keskelle. Toivottavasti (niin kuin varmaan oletkin) olet puntaroinut tätä monelta näkökulmalta.

    1. Muodin takia en eroa eikä ystävieni elämäntilanne vaikuta minuun millään tavalla, tämä on iso päätös mitä on tehty vuosia. Mä kestän sen arjen ja ymmärrän ettei mikään kuherruskuukausi kestä…mutta sana tiimi…sellaista tunnetta meillä ei ole. Ja kun elämässä tapahtuu, tuntuisi kovin pinnalliselle kirjoitella uusista verhoista. Mutta nyt kun sain tämän kakistettua ulos voin taas suunnata energiani hyviin juttuihin. Kyllä sitä sisustusta tulee vielä, viimeistään uuden kodin myötä 🙂

  6. Kauniisti kirjoitit ja kyynel tuli silmäkulmaan tahtomattaan, koska kohta vuosi sitten olin itse täysin samassa tilanteessa. Kun yrittäminen ei vaan enää auta, eikä kumpikaan sitä oikein enää edes halunnut. Minä sanoin asian ääneen, ex-mieheni oli samaa mieltä asiasta. Kaikki ne ajatukset siitä mitä ystävät, sukulaiset, naapurit ajattelevat olivat musertavia, mutta sisimmässäni tiesin tekeväni oikean päätöksen. Oikean päätöksen itseni, ex-mieheni ja lapsemme kannalta, sillä riitaisassa ja rakkaudettomassa ympäristössä lapsen ei ole mielestäni hyvä olla. Nyt kun aikaa on kulunut ja elämä on kuljettanut eteenpäin, huomaan että murehdin ihan turhaan. Meillä on nyt tytön kanssa kaikki hyvin, ja pystymme kumpikin avoimesti osoittamaan rakkautta ja hellyyttä, sellaista en meissä kummassakaan vielä vuosi sitten nähnyt.

  7. Olen vähän miettinyt rivien välistä että näinköhän käy..
    pitkässä suhteessa varmaan pitää sekin hyväksyä että intohimo katoaa, toisesta tulee ystävä <3 jne. Mutta en tuomitse ketään. Eropäätös ei ole varmasti helppo, kun on pirkä historia, yhteinen lapsi ja kaikki muu. Voimia kovasti ja toivottavasti välinne pysyvät riittävän hyvinä Siirin vuoksi. Lapset selviävät. Tuntuu yleisesti kurjalta se, miten moni joutuu eropäätöksen tekemään. Mutta jos yhdessä on yritetty ja pahaolo vain kalvaa, niin pitkässä juoksussa lienee viisainta erota. Kaikkien kannalta. Lapsikin vaistoaa. Kaikilla on vain yksi elämä. Aika sanattomaksikin tämä vetää..aina peilaa myös omaan elämään. Vaatii rohkeutta tehdä isoja päätöksiä elämässä. Usein on melkein ns. helpompaa jäädä, jämähtää.

  8. Luin blogiasi sattumalta kaverin linkattua kirjoituksesi Facebookkiin. En tunne sua, mutta halusin kirjoittaa sulle tänne, koska olen ollut kuusi vuotta sitten samassa tilanteessa. Erosin aviomiehestäni 7 vuoden yhdessäolon jälkeen. Olisin voinut tehdä eropäätöksen jo aiemmin, jos olisin uskaltanut tunnustaa asioiden todellisen tilan itselleni ja muille. Se oli kova paikka. Kaikkien mielestä olimme unelmapari ja olimme juuri hankkineet unelmien asunnon. Mutta en tuntenut miestä kohtaan enää kun kaveruutta. On kuitenkin korkea kynnys lähteä jos asiat on tavallaan hyvin ja niitä aurinkoisiakin päiviä mahtuu joukkoon. Mutta se kipinä puuttui, minun oli lopulta pakko tehdä päätös erosta.

    Mutta syy miksi halusin kirjoittaa on se, että älä vaan usko, että parisuhteen kuuluu “laimentua” sellaiseksi ettei se tunnu miltään! Erostani oli tuskin kulunut paria kuukautta kun tapasin nykyisen mieheni, jonka kanssa olemme edelleen onnellisesti naimisissa ja meillä on kaksi pientä lasta. Moni sanoi minulle, että ei tämä uusi liitto tule kestämään, kun olin juuri eronnut ja hänkin oli samassa tilanteessa. Mutta oikeasti olimme kumpikin tehneet tahoillamme eroprosessia jo vuosia ennen kuin uskatauduimme heittäytymään tutusta ja turvallisesta pois. Olemme nyt olleet yli viisi vuotta yhdessä ja olemme onnellisia. Meillä on tallella kipinä, sitä ei ole heikentänyt monet vaikeudet, joita olemme yhdessä kohdanneet eikä vauvavuosien univelat. Ja usko pois, univelkaa on kahden taaperoikäisen vanhemmilla enemmän kuin riittävästi! Silti me emme ole kavereita. Me olemme intohimoisesti rakastuneita toisiimme. Toki meillä on suhteessamme omat haasteemme, niin kuin kaikilla, mutta vaikeudet ovat lujittaneet suhdetta ja olemme vain tiiviimmin yhdessä. Tämän halusin vain sanoa sinulle, kun joku kommentoi aiemmin, että nykyään erotaan liian helposti ja pitäisi osata elää arkea. Älä tyydy kaverisuhteeseen kun on mahdollista saada myös parisuhde, jossa kipinä säilyy vuosien kuluessa.

    Tsemppiä ja aurinkoisia päiviä kevääseen! 🙂

    1. Voi tämä oli niin ihanasti kirjoitettu! Itse myös uskon tähän, vaikka välillä jotkut (kuten yllä) väittävät muuta, vaikkei omalle kohdalle vielä uutta rakkauta eron jälkeen ole vielä sattunutkaan. Mutta ihanan tsemppaava kommentti! <3

    2. 5 vuotta on todella lyhyt aika, suhteessa kuin suhteessa on silloin vielä kipinää ja huumaa. Olen samaa mieltä kuin ylläoleva kirjoittaja, nykyään lähdetään helposti intohimon perään, vaikka jokaisessa suhteessa se kipinä tulee ennenpitkää hiipumaan kymmenen, 15v jälkeen tai milloin tahansa. Naiivia ajatellakin toisin. Ihminen saa koko elämänsä etsiä uutta onnea ja erota, jos ei hyväksytä sitä, että parisuhde muuttuu ennenpitkää enemmän kaverilliseksi. Joka suhteessa on alun ensihuumaa. Ymmärrän erot, jos suhde täynnä riitoja, väkivaltaa, päihteitä, tms, mutta tätä nykyajan “erilleen kasvamista” en ymmärrä. Itse olen tehnyt tuon mokan pari kertaa, luullut aina, että löytyy joku jonka kanssa kipinä kestää ja kestää ikuisesti, mutta nyt olen oikeasti onnellinen kun olen löytänyt sellaisen ihmisen, jonka kanssa hyvä ja turvallinen olla. Olen myös valmis vastaanottamaan ne ajat, jolloin suhteemme on rakastava, mutta kaverillinen. 45vuotta naimisissa ollut äitini sanoi, että Onnellinen on se, joka osaa arvostaa sitä mitä on, eikä lähde aina etsimään sitä mitä elämässä puuttuu. <3 Etenkin jos on lapsia, ei se elämä uudessa suhteessa ole välttämättä onnenhuumaa, uusioperheessä elo ja olo tuo omat hankaluutensa ja vaikeutensa matkaan, eikä tilanne ole enää sama kuin nuorena lapsettomina, jolloin suhteisiin voi vain heittäytyä. Suuri osa uusioperheistäkin päätyy eroon (75%) Asioiden arvon huomaa vasta sitten, kun ne menettää, moni tajuaa eron jälkeen päästäneensä kultakimpaleen menemään kun lähtee tavoittelemaan aina vaan jotain parempaa.

  9. Hienoa että uskalsit avata tuntojasi meille lukijoille. Aavistelinkin jotain tällaista ja toivoin ettei se olisi totta. Nyt tekstisi luettua ymmärrän kyllä sinua. Päätös on varmasti ollut todella vaikea ja pitkään hauduteltu. Itseään täytyy kuitenkin kuunnella ja joskus elämä vie suuntiin joita ei tiennyt olevankaan tai ei ainakaan ikinä olisi voinut kuvitella. Olin itse vuosi sitten vähän samanlaisessa tilanteessa. Molemmilla kuitenkin oli kaikesta tapahtuneesta huolimatta joku pieni tahto vielä yrittää ja menimme pariterapiaan. Se oli meille pelastus. Kipinä ja rakkaus on löytynyt. Mutta te varmasti tiedätte tilanteenne parhaiten. Olen itsekin sitä mieltä että nykyään ihmiset eroavat usein liian helposti, enkä nyt todellakaan tarkoita teitä. Tunnen aina jotenkin suurta surua kuullessani rakkaustarinoiden päättyvän, vaikka en henkilökohtaisesti tuntisi näitä ihmisiä, niin kuin teidän tapauksessanne. Ehkä se aina hieman runtelee uskoani ikuiseen rakkauteen. Siksi minusta on todella hienoa että avasit tarinaanne meille vaikka et millään tapaa olekaan velvollinen asiasta täällä kirjoittamaan. Lähetän täältä kaiken tuen ja tsempin uusille elämänpoluille. Olet vahva ja upea nainen ja elämä varmasti kantaa ja onni ja ilo elämästä löytyy taas.

  10. Ei se ole niin yksinkertaista, että erottaisiin muodin takia (kun kaikki muutkin). Tai vain puhtaasti itsekkyydestä. Varmasti todella vaikea päätös. Olen tätä asiaa pohdiskellut, kun todellakin tuntuu että koko ajan kuulee erouutisia.
    Ei itsekkyyskään sitä mielestäni yksin selitä. Miksi ennen pysyttiin yhdessä, miksei enää ole elämänmittaisia avioliittoja? Itsekkyys on varmasti lisääntynyt, mutta osa siitä on varmasti myös tervettä itsekkyyttä.

    Varmasti me olemme erilaisia ihmisinä, kuin esim. vanhempamme. Miksi? Miksi ihminen on muuttunut? Ajattelen, että nykyihminen on itsenäisempi. Ennen parisuhde oli turva. Nykyajan itsenäinen ihminen ei tarvitse samanlaista turvaa. Ollaanko mieluummin ollaan yksin, kuin “ihan ok” suuhteessa? Tietysti on kyse varmasti paljon isommistakin asioista, arvojen muuttumisesta jne.

    Ja vaikkei suhde kestäkään, se ei tarkoita että uudetkaan suhteet yltäisivät sen parhaan suhteen tasolle, se yksi suhde on se paras (ja puoliso elämän rakkaus), vaikka tulikin ero. Ehkä tämä on mielestäni kaikkein surullisinta ja vaikeasti selitettävissä itselle.

    Olen itse ollut mieheni kanssa 10 vuotta ja kipinää on edelleen. Olen siitä suunnattoman kiitollinen ja onnellinen. Olen pohtinut sitäkin, että miksi meillä on säilynyt, miksei muilla? Onko meillä vain ollut tuuria? En varsinaisesti ainakaan usko, että olisimme tehneet jotain paremmin kuin eronneet parit. Monet näkevät todella paljon vaivaa ja tekevät ns. kaikkensa ja ero tulee silti.

    Kaikkea hyvää teille ja erityisesti Siirille!

    (Ja tämä ei ollut siis mikään analyysi teidän suhteesta vaan pohdintaa yleisesti asiasta, joka tuntuu olevan lähes ilmiö juuri nyt. Varmasti ymmärsitkin!)

    Liia

    1. Ihmisinä emme varmaankaan ole sen erilaisempia kuin vanhempamme, mutta maailma/yhteiskunta on muuttunut aika tavalla. Länsimaisella ihmisellä on runsaasti vaihtoehtoja ja elämäntyylitarjotin on monipuolinen. Kuka minä olen ja mitä minä haluan? Olenko onnellinen? Nämä ovat kysymyksiä, joita nykyihmiset kyselevät itseltään. Ero puolisosta nähdään usein ratkaisuna ja vastauksena näihin, vaikka perimmältään kyse olisi henkilökohtaisesta tarpeesta muuttua ja kasvaa. Jos suhde on muodostunut sellaiseksi, jossa kokee olevansa henkisesti jumissa, alkavat eroajatukset vallata mieltä. Ero puolisosta nähdään ratkaisuna asiaan, vaikka ongelma on oikeastaan siinä parisuhteessa ja sitä pitäisikin muuttaa.

      Jälkeenpäin moni ero on ollut hyvä ratkaisu ja toisinaan se on ollut välttämätön itsen ja lasten suojelemiseksi (väkivalta, päihteet, puolison mielenterveysongelmat jne.), mutta eron jälkeisestä elämästä pitäisi olla myös realistista tietoa siitä, mitä tuleman pitää. Monille eronneille varsinkin ongelmat ja vastoinkäymiset on tulleet yllätyksenä.

  11. Kiitos rehellisestä ja varmasti hyvin vaikeasta kirjoituksesta. Huomaa, että olet(te) asiaa kauan pohtinu. Onneksi teille jää Siiri muistoksi hyvistä ajoistanne. Iloa ja valoa kevääseen sekä tulevaan! Sinulla on hyvä tukiverkosto.

  12. Tiedän mitä käyt läpi, itselläni oli sama tilanne viime keväästä. Päätös 8 vuoden suhteen lopettamisesta oli vaikea mutta sen jälkeen kaikki on ollut paremmin. Meillä ainakin lapsi muutokseen sopeutumisen jälkeen on ollut paljon iloisempi ja rennompi, kun ilmapiiri kotona ei ole kireä kuten aiemmin. Nyt kun elämässäni on uusi mies, pääsee lapsi näkemään senkin kun aikuiset arvostavat toisiaan ja välittävät toisistaan. Tsemppiä sinulle elämän myllerryksiin, elämällä on paljon tarjottavaa!

  13. Voi Riikka. Et tosiaankaan tehnyt itseäsi naurunalaiseksi kirjoituksella, päinvastoin. Olet rohkea ja varmasti myös kovia kokenut nainen. Ihanaa, että sanot aisiat ääneen. Vielä se sinäkin löydät onnen. Voimia eroprosessiin. <3 <3 <3

  14. Arvostan rehellisiä blogikirjoituksia, niinkuin tämä, ja tuntuu siltä että maailmakin arvostaa rehellisyyttä ja aitoutta.
    Itse tiedät tunteesi ja tilanteesi parhaiten, ihan varmasti, eikä kukaan ulkopuolinen voi toisen suhdetta tai elämää täysin ymmärtää vaikka haluaisi. Toivotan hunajaista elämää jatkoon!

    1. Ja vielä on laitettava sinulle Theodor Bovet’n sanat:
      Sinun pitää rakastaa itseäsi. Sillä rakkaus – myös rakkaus omaan itseen – vasta opettaa meille, mitä ihminen syvimmin tarvitsee voidakseen todella elää.

  15. Eropäätös on aina raju ja henkilökohtainen kriisi, vaikka Tilastokeskuksen mukaan avioeroja kirjataankin yli 13.000 vuosivauhtia. Koskee siis vähintään 26.000 ihmistä joka vuosi ja avoerot siihen päälle. Aikuiset ihmiset tekevät parisuhteensa päätökset keskenään ja siksi niihin ei voi ulkopuoliset ottaa kantaa. Lapselle vanhempien ero on kuitenkin iso asia ja kertakaikkinen elämänmuutos, vaikka ero kuinka hyvin “hoidettaisiin”. Koti ja arki särkyy joka tapauksessa, kun vähimmillään toinen vanhemmista muuttaa kotoa pois. Usein muuttuu paljon enemmän.

    Voimia ja selviytymistä sinulle ja läheisillesi eroprosessissa ja sen jälkeisen elämän rakentamisessa. Toive, tavoite ja eron tarkoitus lienee se, että elämä muuttuisi eron jälkeen paremmaksi. Muutenhan ei olisi mitään järkeä erota.

  16. Voi Riikka, olet niin rohkea! Itse en uskaltaisi tulla yhtä rohkeasti “ulos kaapista” samassa tilanteessa. Samalla myös tämä on mitä parhain muistutus parisuhteessa eläville; parisuhteen ja sen kipinän vuoksi on tehtävä valtavasti töitä – mutta sittenkään se ei välttämättä aina riitä. Kiitos, kun jaoit tunteesi näin avoimesti <3

  17. Luin tekstiäsi sumuisten silmien läpi, kun kyyneleet vain valuivat pitkin poskia. On ihanaa, että jonkun täysin tuntemattoman ihmisen kirjoitus koskettaa niin syvästi,kuin ystävän kirjettä olisi lukenut. En kuitenkaan itkenyt surusta, vaan kauniista tekstistä isosta asiasta, jota usein käsitellään niin vihaisena. En ole itse kokenut eroa, kahden lapsen äitinä ja itse erolapsena vähän jossain sisimmässäni jopa pelkään sitä, mutta olen aina miettinyt, miksi kaikki erot ovat (lähes aina)niin riitaisia tai niistä kannetaan kaunaa niin pitkään. Tunteet on maailman ihmeellisen asia ja kaikille muille, paitsi itselleen voi valehdella, miksi siis ei antaisi elämän kuljettaa. Mä jotenkin aavistin tätä edellisestä tekstistäsi, ja minusta on mahtavaa, että kirjoitit juuri tästä ja juuri niin kauniisti, ei se yhteinen kaunis menneisyys kuitenkaan minnekään katoa. <3 kirjoitin itse hetki sitten henkilökohtaisen kirjoituksen itselle vaikeasta asiasta ja voi sitä helpotuksen tunnetta kun sen kaiken oli saanut purkaa sydämeltään. Siksi juuri rakastan blogimaailmaa, sitä puolta jossa myös uskalletaan olla rohkeasti omaitsensä. Toivon sinulle todella paljon onnea uuteen sivuun elämässäsi ja uskon että onnea sinä tulet saamaankiin, vaikutat aidolta jalat maassa tyypiltä joka ei anna itseään poljettavaksi. Hyvä Riikka! Kiitos! Innolla jään odottamaan inspiroivia tekstejäsi ja ehkä jossain vaiheessa uuden kodin kuvia:) aurinkoista kevättä!

  18. Anteeks, jos tää kuullostaa kauheelta, mutta voi miten kaunista. Kauheaa mutta kaunista. Jos joskus jonkun pitää erota, tekisipä se aina näin. Kirjoitat niin rohkeasti ja kauniisti, että melkein itkettää.
    On aina parasta olla itselleen rehellinen. Tottakai nyt tulee myös päiviä jotka ovat synkkiä ja miettii tekikö oikein, mutta kyllä se sydän sieltä kertoo mitä mieltä oikeesti on.
    Toivon kaikkea hyvää sulle, Villelle ja etenkin Siirille. Aurinkoisia kevätpäiviä ja voimia!
    Olet ihanan rehellinen ja musta on mukavaa, että blogissas on muutakin kuin verhoja ja tavaroita. Elämään, kun kuuluu ne kivikot ja myrskyt.
    <3

  19. Luen tätä tekstiä junassa, mutten voi kuunnella laulua, koska itkisin. Jotain tällaista aavistelin. Kaikkea hyvää Sinulle Riikka ja Siirille myös.

  20. Herkistyin tätä lukiessani.. Paljon tuttuja tunteita.
    Olet rohkea, kun uskalsit kirjoittaa aiheesta. Ehkä samalla suuri kivi tipahti harteilta, kun asian sai vihdoin sydämeltään.
    On vain yksi elämä. Nauti siitä. <3
    Kyllä Siiri sopeutuu, kun on kaksi hyvissä väleissä olevaa vanhempaa. Halauksia.

  21. Olla rehellinen itselleen ja läheisilleen, se ei ole helppoa. Voimia elää päätöksen kanssa ja nähdä valoa, iloa ja rakkautta tulevassakin. Kaikki järjestyy… ❤️

  22. Nyt piti vähän itkeä. Ehkä enemmän omaa elämää kuin teidän, mutta kiitos todella paljon tästä. Rohkeita, rehellisiä havaintoja ja sanoja. Me olemme täällä vain kerran, joten omaa onnea on tavoiteltava. Onneksi elämä kantaa. Aina.

  23. Löysin jostain toisesta blogista tänne blogiisi ja täytyy sanoa, että kirjoitat tosi rohkeasti ja avoimesti aiheesta, josta niin harva uskaltaa puhua avoimesti. Moni pari elää juuri nytkin surullista kulissielämää ja se jos mikä raastaa ihmistä.

    Ehkä kirjoituksesi antaa myös voimia ja rohkeutta naisille, jotka kamppailevat saman tilanteen edessä. Tuolla edellä joku kommentoi, että eroamisesta on tullut ns. muoti-ilmiö ja tuollainen kommentti puistattaa minua. Pitäisikö avioliitossa riutua, jos mikään ei tunnu oikein miltään, puolison kanssa on riitaa kaikesta ja jos se parisuhteelle tärkeä kipinä on vain yksinkertaisesti hiipunut.

    Siis kaikkea hyvää sinulle ja vaikka tämä kuulostaakin ehkä kliseeltä, niin elämä jatkuu ja tuo varmasti eteesi vielä rakkautta ja uusia mahdollisuuksia! Olet rohkea ja voit olla ylpeä siitä, sillä meillä on vain tämä yksi elämä elettävänä.

  24. Samasta tilanteesta selvinneenä, voin sanoa että iso päätös, mutta jota tuskin kadut. Epäilyksiä saattaa toki hiipiä heikkoina hetkinä, mutta silloin on hyvä palauttaa mieleen ne eron todelliset syyt. Vaikutat tyypiltä, joka ei jää yksin. Myös Siiri selviää, kun puhallatte yhteen hiileen. Avioliitto-sanan tilanne tulee nyt vaan sana “yhteistyö”. Paljon kaikkea hyvää sinulle! T. Maiju

  25. Kyllä. Olen tyrmistynyt. Ehkä kuitenkin paljon enemmän surullinen. Enhän edes oikeasti tunne teitä. Toivon teille kaikkea hyvää ja viisautta.

  26. Kamalan vaikeasta asiasta kirjoitit kauniisti. Hienoa että pystyit avautumaan. Mä oon sitä mieltä ettei kenenkään kuulu elää huonossa suhteessa, jokainen voi valita puolisonsa niin pitää valita sellainen jonka kanssa on hyvä olla. Voimia jatkoon <3

  27. Liikuttavan kaunis rakkaustarina. Niin paljon hyvää olette yhdessä saaneet ja kokeneet, kiitollisuus kaikesta menneestä välittyy kirjoituksessasi. Sydäntään on kuunneltava rohkeasti, vaikka se johtaisi suurtenkin päätösten äärelle. Iloa ja onnea uusiin tuuliin, teille kaikille.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *